Maailmanlaajuinen AIDS-päivä

Tänään 1.12. nostettiin taas yhdenlainen kissa globaalisti pöydälle.

Aihe on niin tärkeä, että sen tapetilla pysymiseksi on omistettu kokonainen päivä vuodesta. Media maalailee kuitenkin aiheesta kuvia kulloisenkin kohderyhmänsä mielihalujen mukaisesti. Vähitellen värit haalistuvat tasaisen harmaaksi massaksi, joka ei hätkähdytä tai hämmennä suurta yleisöä. Yksittäisiä yksilöitä asia koskettaa. Massalle jota yritetään tavoittaa, aihe muuttuu otsikko otsikolta näkymättömämmäksi. AIDS-päivästä tulee kuin äitienpäivä lapsettomalle vanhukselle. "Asia ei koske millään tavalla minua".

Oletko asiasta varma?

Minua asia nimittäin koskee. Olin jokin aikaa sitten kylässä ystävättäreni luona -ystävän jonka elämää olin seurannut läheltä jo teiniajoilta lähtien. Hän halusi jakaa kanssani asian, jota hän ei olisi halunnut kertoa, mutta jota hän ei halunnut myöskään pitää salassa. Asian kertomiseen ei meinannut löytyä sanoja. Mielessäni ehdin kirota ystäväni aviomiehen, ehdin epäillä miestä pettäjäksi tai jättäjäksi, ehdin tajuta että ystävänikin on voinut pettää tai olla jättämässä, tai että vaikkapa pariskunnan lapsen isyys voisikin ehkä olla epäselvä. Worstcaseskenaarioita ehti liikkua mielessäni aina lemmikin kuolemasta jonkun tuttavan itsemurhaan. Pommilla ei silti ollut muuta keinoa laskeutua kuin korkealta ja kovaa. Vuolaasti kyynelehtien ystävättäreni sai vihdoin sanottua että hänellä on todettu hiv.

Asialla kesti hetki saavuttaa tajuntani täydessä mittakaavassaan. Itse kuullun ymmärtäminen ei tuottanut vaikeuksia. Sääli ja huoli nostivat päätään saman tien, kuitenkaan sen enempää shokeeraamatta, olenhan luonteeltani ihminen joka hätätilanteessakin pystyy aina toimimaan ja punnitsemaan vaihtoehtoja. Jouduin myöntämään että kommentoitavaa ei asiaan juuri ollut, mikä tahansa pahoittelu olisi ollut jotain aivan liian mietoa palautetta. Toivon että sain välitettyä kuitenkin tunteeni. Viestitin muuten kuin sanoin että toinen on tärkeä, halattiin, rutistettiin, pidettiin kädestä kiinni. Vierailuni ajan kuuntelin, olin kaikesta myötätunnostani ja sydämestäni ystäväni asian, elämän ja terveyden äärellä. Suuttumus "syyllisiä" kohtaan nosti kyllä päätään... Mutta oma romahdukseni tuli vasta myöhemmin, muutamia tunteja yksin asiaa sulateltuani.

Lyönpä vetoa että moni teistä ehti jo kappaleen vaihdon aikana arvuutella, miten ystäväni on tämän kuolettavan taudin tartunnan saanut. Huumeneulan pisto hoitajan tai siivoojan työssä? Miehen syrjähyppy itärajan takana? Verensiirto tautia kantaneen verellä? Ulkomaalaismiehen raiskaus? Mutta ei. Ystäväni on hetero. Naimisissa heteron kanssa. Ei huumekokeiluja, ei saastuneen neulan epäonnisia pistoja, ei pahaa verta. Tavallinen onnellinen hetero perheenäiti. Nykyisen miehensä kanssa suhteen aloitettuaan, sukupuolitautitesteissä käyneenä, aloittanut uuden turvallisen aikuisten välisen kanssakäymisen. Hiv-testejä ei tehty, sillä terveydenhoitohenkilökunta kuittasi testien tarpeen kysymällä asiakkailta kuuluvatko he riskiryhmään. -Irtosuhteita? Ei. Homoseksuaalisuutta? Noh, heh, ei. Suonensisäisiä huumeita? Ei. -Jaha, no sitten hiviä on turha testata. Aha.

Näinhän se menee. Itsekin olen nykyisen suhteeni alussa pyytänyt erikseen päästä myös hiv-testiin. Sairaanhoitaja kuittasi asian minullekin juurikin tällä "et ole riskiryhmää, älä huolehdi" -asenteella. Ja minäkin tyydyin tähän mukisematta.

Ystäväni siis aloitti suhteen, meni naimisiin, osti yhteisen kodin, alkoi odottaa lasta -ja neuvolassa sai kuulla kantavansa lapsensa lisäksi myös hiviä. Sellainen perusuutinenko jonka jokainen raskaana oleva äiti odottaa kuulevansa rutiinitutkimustensa tuloksissa? Epäusko. Tunteiden myllerrys. -Olenko tartuttanut syntymättömän lapseni? -Ehdinkö elää niin pitkään että lapseni syntyy? -Jääkö lapseni orvoksi vanhempien kuollessa AIDSiin?  -Mistä olen tämän taudin kantaakseni saanut??!!!

Ystäväni lapsi on todellinen enkeli. Ilman raskautta ystävälläni ei todennäköisesti olisi huomattu olevan tartuntaa, ennenkuin olisi ollut liian myöhäistä. Virus ei lopulta tarttunut lapseen, eikä ihmeen kaupalla ollut tarttunut myöskään lapsen isään, vaikka parisuhde oli kestänyt jo yli seitsemän vuotta. Hoitohenkilökunta jäljitti viruksen ystäväni edelliseen suhteeseen, heteromieheen. Kyseessä ei ollut mikään yhden yön suhde, vaan pidempi seurustelu. Hänkin oli taudinkantaja vuosien takaa, edes aavistamatta moisen olevan mahdollista.

Olin ollut sitä median kohdeyleisöä, joka satunnaisten otsikoiden kautta muisti "tuollaisenkin taudin" olemassaolon, mutta joka onnellisessa pumpulilinnassaan kuvitteli että hiv ja AIDS liittyy biseksuaalisuuteen, seksiturismiin, narkomaniaan, ja jotenkin kaukaisesti niihin aliravittuihin tummaihoisiin lapsiin niissä julisteissa Afrikasta. Nyt tiedostan paremmin että kotisuomessamme asuu ehkä jopa parituhatta kansalaista kantaen tietämättään hiviä. Eikä siis ole kyse mistään pääkaupunkiseudun tai itärajan ongelmasta. Nyt tiedän myös että hiv leviää pääosin nimenomaan heterosuhteiden kautta. Ja ettei siltä ole suojassa edes ne ylemmän keskiluokan veronsa maksaneet perheenäiditkään.

Surullinen ja pelottava fakta on myös että hiv tarttuu pääosin henkilöiltä jotka eivät tiedosta kantavansa sitä.

Pysähtykää nyt hyvät ihmiset viimeistään tuon lauseen äärelle. Tässä ei ole todellakaan kyse siitä ettei kantaja tiedostaisi mitään maailman menosta esim. päihteiden käyttönsä takia. Mikä tekee juuri sinusta tai jälkikasvustasi immuunin taudille, hyvien tekojen karma, vai itsepintainen uskomus ettei asia koske juuri teitä? -Se on "niiden" tauti, en minä ole "sellaisten ihmisten" kanssa tekemisissä.

Suomessa on oikeus vaatia hiv-testiin pääsyä anonyymisti. Täällä Hämeenlinnassa testiin pääsee kokonaan paperityöttä esim. Living Roomissa, jossa ystävällinen henkilökunta hoitaa asian tarkistuksen sormenpäästä varttitunnissa. Taudilta on helppo suojautua yksinkertaisesti käyttämällä kondomia. Käytätkö sitä itse kaikissa tilanteissa, vai alentaako esim tavanomainen pikkujoulujuopumus kynnystä unohtaa kondomit kaupan hyllylle -tai jopa käsilaukkuun tai lompakkoon?! Onko kondomi mielestäsi tarpeeton, sillä nykyiselläsi oli exänsäkin kanssa pitkä parisuhde? Neuvotko omia teinejäsi? Siis neuvotko -vai suositteletko unohtamaan seksin suosiolla vielä ainakin muutaman vuoden ajaksi? Asian kieltäminen ei tee sinusta vastuullista vanhempaa.

Suomalaisilla tuntuu olevan edelleen hämärän peitossa miten hiv tarttuu. Tartuntaa pidetään jopa todennäköisempänä hyttysen piston kautta kuin heteroseksissä. Neljäsosa miehistä ja viidesosa naisista (20-29v) oli todellakin vastannut uskovansa hivin tarttuvan hyttysenpistosta, tuoreessa (2010) asiaa tiedustelleessa tutkimuksessa. Huolestuttavin seikka mielestäni oli se että teininuorisomme vastasi kuvittelevansa hivin parantuvan lääkekuurilla. Niin naiivi en sentään ole ollut missään vaiheessa, kuin tämä nuori, juuri seksi-ikää saavuttamassa oleva sukupolvemme on tänä päivänä.

Mutta heille AIDS ei olekaan koskaan ollut mikään uutinen. Minä olen sentään teininä surrut muun maailman mukana Freddie Mercuryn draagista "homorakkauskuolemaa".

Lemmikin poismeno

Olen kertaalleen elämässäni eronnut niin että kaksi lemmikkiäni jäivät taakseni. Yhteisen koiran kohtaloa ei tarvinnut miettiä, se oli vanha ja hieman huonoselkäinen, sekä erityisen kova haukkumaan milloin mitäkin. Oli luontevaa jättää se omakotitalon asukiksi ex-miehelleni, itse muuttaessani kerrostaloon. Ikävästä kumpusi lastenloruja, kyseessä on siis Mäyräkoira Geena Iltatarinassa.

Kissani kohtaloa mietittiin sitten pidempään. Ihana ja itsepäinen, oman arvonsa tietävä (prinsessatasoa) Norjalainen metsäkissa Milla. Sen verran oli metsäkissa että oli saanut koko ikänsä liikkua mielensä mukaan sisään ja ulos. Ketteryydessä ja erätaidoissa olisi ollut toivomisen varaa. Toisaalta -jäivätpähän pihapiirin pikkulinnut rauhaan.

Kissani oli muuttanut kertaalleen mukanamme rivitalosta omakotitaloon. Muutaman kesän se myös lomaili tyytyväisenä kesämökillä järven rannassa. Taisipa se olla joskus mukana ystävienkin mökeillä. Paikan vaihdos siis ei ollut ongelma, vaan lähinnä aavistelimme ettei 11v frouva selviäisi vapaudenkaipuustaan teljettynä ensimmäistä kertaa elämässään 66 neliöön neljättä kerrosta. Itsellänikin teki tiukkaa olla hetki ilman omaa pihaa ja takkatulta.

Milla jäi siis pitämään omakotitaloon hiirivahtia ja elelemään tyytyväistä elämäänsä. Taloon muutti myöhemmin naisväen muassa myös uusi koirakaveri, joka myöhemmin, samoin kuin Geena Mäyräkoirakin, laskettiin haudan lepoon. Minulle koiran kuolema oli kova paikka vaikken samassa taloudessa enää asunutkaan. Poismeno oli kuitenkin kolkutellut jo vuosia oven takana, Geenaressukalla oli kaiken näköistä vaivaa ja oli ihme että se eli niinkin pitkään kuin eli.

Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua Milla-kissan kuolemaan. Kunnioitettava 16v:n ikä mittarissa, tämä terve kissa jätti viikko sitten menemättä kotiinsa. Naapurusto ehdittiin käydä läpi, katoamisilmoituksia jakaa postiluukkuihin ja sydän syrjällään facebookissa miettiä frouvan kohtaloa. Naapuruston mummo löysi lopulta loukkaantuneen Millan pihaltaan. Millan nykyinen emäntä soitti minulle vieneensä potilaan lääkäriin ja heidän nukuttaneen kissan odottamaan toimenpiteitä.

Röntgenkuvassa näkyi lonkkamurtuma. Milla siirrettiin muutama tunti myöhemmin leikkauspöydälle, mutta sitä mukaa kun narkoosia laskettiin leikkaustasolle, kisu päätti itse nukahtaa syvempään ja lopullisempaan uneen. Mitään ei ollut tehtävissä.

Nykyisten normien mukaan asiaan kuuluvasti, facebookiin perustettiin useampikin Millakissakeskustelu. Yllättävän moni ihminen oli 16v:n aikana frouvaan kiintynyt, suruissaan ja pahoillaan sen kohtalosta. Lisäksi moni lemmikin omistaja ja lemmikkinsä menettänytkin, myötäeli keskustelussa tapahtunutta. Asian läpikäyminen helpottaa oloa, oli formaatti mikä tahansa. Silti olin koko viikonlopun suruissani, poltin itkuisena Millan muistolle kynttilää, ja säälin sen kotiväkeä, kun he joutuvat ikävissään korjaamaan pois ruokakipot, muonat, lelut ja pedit. Itse olen edellisten lemmikkieni poismentyä kokenut tuon kaikkein raskaimpana osana surutyötä.

Haluan ajatella ja uskoa että lemmikitkin pääsevät kultaiseksi pilvenreunaksi taivaaseen. Toivon että teidän kaikkien omat rakkaat lemmikkinne saavat loppunsa koittaessa olla rakkaidensa lähellä, niin ettei kohtalo jää epäselväksi. Kuolemaakin kamalampaa olisi ollut se, ettei Millaa olisi löydetty ja sen kohtalo olisi jäänyt arvoitukseksi. Toivotan voimia kaikille heille, joilla lemmikki on kateissa.

R.I.P. Milla ja Geena

Melko kansainvälistä!

Mieheni poika käväisi tunnollisesti tuomassa perinteiset ala-asteelaisen isänpäivänäperryksensä. Viikonloppu oli oltu partioleirillä, ja väsy painoi melkeinteinin silmissä -valvottu selvästi oli. Ja oltu pihalla. Isänpäivä oli kuitenkin sunnuntaina, eikä myöhästynyt maanantaivierailu tullut pojan mielestä kuuloonkaan.

Mystisen, lapsen silmissä täysin ennalta-arvaamattoman sisältöisen paketin ohessa, oli kortti, jossa väkipakotetulla hieman haparoivalla "kaunokirjoituksella" (vai miksi "kaunoa" nykyään kutsutaankaan?) on raapusteltu teksti "Maailman parhaalle Isälle". Avattavasta kortista on askarreltu hieman kolmiulotteinen, ilmapallokoristeineen.

Kortin alareunassa on sitten varmemmalla otteella tikkukirjaimin kirjoitettu "YOU ARE THE BEST!". Tälle mieheni röhähti ja melkein minäkin, kun kortin luin hetkeä myöhemmin. Ihan reippaasti hymyilytti vielä pitkään. Tässä maailmassa pärjää takuulla paremmin jos ennakkoluulottomasti opettelee vierasta kieltä. Se saako käsialaansa istumaan jokaisen kaunokirjaimen pakollisen koukeron, on meillä länsimaisen merkistön kansalaisilla kielitaitoon verrattuna oikeastaan sitten ihan se ja sama.

Laitettiin sydänmunkkeja uuniin ja katettiin kahvipöytä. Poika ehti istua nojatuolissa kymmenkunta minuuttia kun uni tuli. Siinä voi isä miettiä miten tärkeänä häntä pidetään, kun tervehdys pitää jaksaa toimittaa perille ajallaan vaikka pystyyn meinaisi nukkua. "You are the best!".

Puutarhaterapiaa ikkunalaudalla

Erään "kiroilevan kaktuksen" blogiteksti sai minut tavanomaistakin perinpohjaisemmin mietteliääksi. Kyseessä on kepeä blogi, jossa asiaakin vatvotaan hymyssä suin. Kirjoittaja on myös hyvin tuottelias, tekstejä voi muutaman päivän välein lukea kerralla kuin pienen kirjan konsanaan, eikä teksti ole päiväkirjatyyppistä vaan hyvin monipuolista ja mielenkiintoista (ikäänkuin nyt kaikki päiväkirjablogit tappaisivat aina tylsyyteensä, sitä en toki tarkoita).

Blogitekstin aiheena oli yhteys ihmisen mielenterveydellä ja huonekasveilla. Kirjoittajan mielestä asioilla on vissi yhteys, ja tähän tulokseen suorastaan hätkähdin myös itse.

Omat kukkani saavat pientä extrahuomiota silloin kun olen hieman alakuloinen, sellaista pientä ikkunan äärellä meditointia ja lehtien reunojen hipellystä viikkokastelun lomassa. "Teetä ja sympatiaa" molemmille, itselleni ja hoidokeilleni. Tunnelma saattaa olla hieman alavireinen, mutta toivottomuus on kaukainen tunnetila.

Kasvini saavat uudet isommat purkit ja muhkeat mullat silloin kun olen itsekin uudistumisvaiheessa. Siinä mielentilassa, kun maailma ei riitä, ja vuorokauteen saa helposti ympättyä kahden tapahtumat ilman minkäänlaisia uupumuksen merkkejä. Lehdiltä pyyhin seitit ja pölyt samaan tahtiin kun ne omilta harteilta ja luomilta karisevat, juurille annetaan tilaa kietoutua ja kurotella, ja hymyillen valmistaudun kasveineni ottamaan vastaan kaiken sen auringonpaisteen ja hyvän mitä elämällä on ikinä tarjota!

Tällä ei välttämättä ole mitään tekemistä vuodenajan kanssa, asia on huomattavasti mutkikkaampi ja ennalta arvaamattomampi. Tällöin oma rankani kannattelee kevyesti hennointakin tainta ja jaksan sekä ehdin antaa teho-osastotasoista hoitoa myös nääntymäisillään oleville raukoille, vaikkakin olen itse niiden tilan saattanut edeltävinä viikoina aiheuttaa. Jopa rakkaat orkideani saattavat jäädä välillä kokonaankin hoitamatta, jos vähenevä valo tai muu murhe kiskoo minua sohvan kulmaan torkkupeiton alle suklaalevy seuranani. Kukat kärsivät varsinkin alkavasta kaamoksesta kanssani, eikä taimitappioitta tilanteesta aina voi selvitä. Aika kaunisteltu nimitys tälle, "lepokausi".

Kasvi antaa hoitajalleen kukoistamalla positiivista palautetta, mielihyvän tunnetta ja onnistumisen iloa. "Hymyile ja maailma hymyilee kanssasi." -Minulle on hämärän peitossa, elänkö lopulta kasvieni tahdissa, vai elävätkö ne tahdissani. Yleensä niillä kuitenkin on juuret voimakkaimmin ja tanakimmin kiinni purkkinsa mullassa ja lehdet terhakkaimmin vastaanottamassa ravinteita ja valoa, juuri silloin kun minullakin. Ennen ajattelin etten ole ollenkaan viherpeukalo, vaikka istuttamisen vimma olikin toisinaan valtava. Poikkeuksetta kuitenkin kastelin yli- tai ali, aina liikaa tai liian vähän. Kasvini eivät osanneet elää tahdissani. Tai sitten en osannut elää kasvieni tahdissa. Ehkä olen sittemmiten päässyt itsetuntemuksessani ja oman mieleni ymmärtämisessä hieman pidemmälle, sillä nykyään kasvien hoito tuntuu sujuvan luonnostaan, joskin kausittaisella tarmolla. Ainakaan kasvieni kulloinenkin tila ei ole minulle enää mysteeri, vaan selkeä syyn ja seurauksen tulos.

Posti

Olen aina ollut ihmeissäni kyvystäni löytää shoppailtavaa melkein mistä tahansa.

Rakensimme hiljattain hieman syrjemmille kylille, keskustaan kun oli ennen alle kilometri, nykyään jopa kuusi! Ennen saatoin koiraa ulkoiluttaessani hairahtaa vähintään näyteikkunaostoksille. Enää minulla ei ole koiraa, mutta ei sen enempää myöskään näyteikkunoita kävelylenkin varrella.

Olen ennenkin maininnut tekeväni töitä kotoa käsin. Yrityksemme posti kuitenkin ohjautuu postilokeroon, sillä varsinaista käyntiosoitetta ei tarvita, asentajamme lähtevät aina suoraan asiakkaan luo. Postilokeroa käyttämällä saa olla huolettomammin kotona. Oveen koputtaja on todennäköisemmin ystävä tai naapuri, kuin joku aivan ventovieras, ja vapaa-ajan saa näin pyhitettyä vapaa-ajaksi.

Joudun luonnollisesti vierailemaan lähipostissamme säännöllisesti. Postin henkilökunnasta on tullut lähes ystäviäni, joiden kanssa tulee vaihdettua jo muitakin kuulumisia, kuin postin saamiseen tai lähtemiseen liittyviä. Postimme vieressä on muutama ruokakauppa, sekä apteekki, ja usein tämän pidemmälle ei sitten tarvitse asioita hoitaakseen lähteäkään.

En tiedä onko siis kyse tarjonnan puutteesta ympäristössäni, vaiko meikäläisen shoppailevasta luonteesta, mutta Postista on alkanut löytyä vaikka mitä osteltavaa. Heräsin tähän ajatukseen vasta kun ystäväni kävi kahvilla ja ihmetteli Aarikan Hirvos-sarjan mukejani, jotka kerroin ostaneeni Postistamme. Kahvipöytäämme kattoi myös Hirvosservietit, sekä Marimekon tarjotin -kaikki shoppailtu Postista. Rakastan 40-lukua henkivää seinäkalenteriani, jossa ikäväkseni on jäljellä enää muutama kuukausi, -yksinoikeudella Postin valikoimista. Myöhemmin huomasin kirjoittavani lyijykynällä, jonka pää on koristeltu kimaltelevalla strassilla. Kiinnitin myös huomiota naulassa roikkuvaan lempikoruuni, suomalaisen suunnittelijan hopeakoru, -näihinkin varsin harakka luonteeni oli tarrannut Postissamme!

Kaikenlaista pientä on kulkeutunut kotiimme Postilokeroreissuillani. Postimme tuotevalikoimassa on usein jokin teema, joka vaihtuu ilahduttavan usein. Hyllyillä on usein myös jotakin pientä kivaa, jota voi lähettää ystävälle tai kummilapselle päivän piristykseksi. Saatan ostaa sieltä myös karkkia, tai vaikkapa juuri lanseerattua Fatzerin suklaauutuutta. Myös postimerkkivalikoima vaihtuu usein, ja tarjolla on aivan ihania merkkejä, sekä kauniita, mielenkiintoisia, hullunkurisia, että hauskoja. En enää osta edullisia suurpakkauksia ellei postitettavaa ole erityisen paljon, mielummin "koristelen" kirjeeni hienoilla merkeillä.

On sääli että Postit ovat jääneet Itellan jalkoihin. Minusta on tullut lähipostimme vankkumaton puolestapuhuja. En enää shoppaile niistä postimyyntiyrityksistä, jotka toimittavat tuotteensa ilman vaihtoehtoa "lähisiwoihin tai matkahuoltoihin". Asioin mielummin Postissa ja äänestän Postin olemassaolon puolesta, (kuten niin monen muunkin asian puolesta), lompakollani.

Olen hieman flunssainen, joten aion päättää postaukseni tähän. Ulkona on syysmyrsky. Keittän seuraavaksi hieman luomuyrttiteetä, (arvaatkaa mistä ostettua..?), ja haen sitten Iteljoonin kantaman yksityispostini pihanreunuksen laatikolta sisään. Sillä reissulla tuskin keksin mitään shoppailtavaa, vaikka eihän sitä koskaan tiedä.

Kesää ikävä?

Itselläni ei ole vielä. Ja ehkä kesä ei edes aivan vielä ole ohi, ei olisi ensimmäinen kerta että säät kääntyisivät vielä hetkeksi helteiden suuntaan.

Nyt kuitenkin jo nautiskelen iltaisin villasukista, teestä ja takan lämmöstä. Uskomattoman hellekesän jälkeen nautin myös siitä, että on viileä nukkua, saa käpertyä peiton alle, kainaloon, ja hengittää raikasta ilmaa.

Purin juuri puhelimestani valokuvia koneelle. Olin ottanut muistoksi kuvia joistain aivan erityisistä hetkistä. Ei mitään taiteellisia otoksia, vaan hetken tallentamista muistiin, sellaisista hetkistä joita haluaisin muistella villasukissa. Vaikken päiväkirjamaisesti elämästäni aiokkaan blogissani kirjoittaa, niin päätin kuitenkin jakaa tässä muutaman kesähetken siitä vähemmän henkilökohtaisesta päästä. Katsokoon läpi ne keitä kiinnostaa.

Ehdoton ykkönen:

Raikkaat maistuvat kotimaiset vihannekset ja yrtit. Aamupalafavourite ylitse muiden! Tomaatin, balisikan ja mozzarellan jumalainen liitto! Nämä eivät maistu samalle talvella.

Edelleen aamupalalinjalla. Pitkät kiireettömät aamiaiset omalla terassilla. Edelleen myös raikkaat ruisleivän päälliset.

11v:n huomautus: Unelma loma-aamupalaleipä. -No, onhan siinä toki mozzarellaa. Ja aivan varmasti tämäkin maistuu ihan erityiseltä, lomalla, auringonpaisteessa, omalla terassilla.

Kiireettömät loma-aamut jatkuvat. Aamiaisella ja kotinurkissa, yöpaidassa iltapäivän puolelle. Ihanaa!

Huvipuistot, kesätapahtumat, torikahvit, näyttelyt. Lounaat terassilla ihmisvilinässä.

Varotoimet myrskyssä kaatuneiden puiden tuhon jälkeen.

Ulkoilmakonsertit.

Hedelmät, marjat, kakut, piirakat. Jäätelö.

Muurinpohjaletut. Nuotiomakkara.

Jalkakylvyt aurinkotuolissa lökötellen. Kesäiset varpaankynnet. Varvastossut ja korkokengät. Paljaat jalat. Helle ja auringonpaiste.

Harrikkarallit, -kokoontumisajot. Ystävyys. Yhteishenki.

Edelleen suosikit, tomaatti ja basilika!

Mansikkamargaritat! Ystävät kylässä. Ystävillä kylässä. Omalla terassilla yömyöhään. Kaupungin terasseilla yömyöhään. Vilvoittelemassa saunasta. Keskustelut, kertomukset, nauru ja yhdessäolo.

Moottoripyörät. Yhteinen kesäloma. Kesäautot. Harrastukset. Rakkaus.

(Kuvamme on rajattu Anette Varjosen ottamasta alkuperäisestä)

Haaveilu. Akkujen lataus. Lukeminen. Kirjoittaminen.

Silti en ikävöi kesää. Lämmöllä muistelen. Seuraavaa odottelen. Jos ei olisi neljää vuodenaikaa, kesän muisteleminen villasukissa ei olisi niin erityistä. Onneksi on. Rakastan kaikkia neljää.

Deletoitu pätkä elämää

Vierähtipä melkein kuukausi edellisestä postauksestani!

Mainitsinkin arvelevani kirjoittamiseni olevan satunnaista, mutta nyt oli myös kohtalolla näppinsä pelissä.

Olemme juuri rakentaneet omakotitalon. Noh, tunnustettakoon että tupareita ei olla pitämässä vielä ihan lähitulevaisuudessa. Tyypilliset "kymmenkunta listaa jne" odottavat paikalleenlaittoa, sähkötöitä on kesken, rapparit puuhaavat ulkoseiniimme pirtsakan keltaista väriä, ja pihojen designaamisesta ei ole uskaltanut vielä edes unelmoida!

Kun tällaisia kriittisempiäkin asioita on vielä kesken ja tekemättä, ei turhamaisemmille hankinnoille ole uhrattu aikaa eikä rahaa. Monimutkaisen valaistus-lämmitys-musiikintoistojärjestelmämme ollessa vielä kesken, ei ole nähty vielä kiirettä panostaa kodin multimediakeskukseenkaan. Suunnitteilla on hankkia olohuoneeseen oma tietokoneensa, jonka kautta hallinnoidaan viihdettä musiikista kuviin ja nettisurffailuun.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty? Suunnitelmanamme oli siirtää sekä työ- että kotikoneeltamme valokuvat ja muut tiedostot uuden hienon multimediakeskuksemme kiintolevylle. Asia on roikkunut siis siksi ettei tällaista keskusta ole vielä hankittu. Töitteni takia kotonamme pyörii myös kaksi irrallista kiintolevyä. Oli kuitenkin liian vaivalloisen oloista alkaa siirtelemään tietoja moneen kertaan paikasta toiseen. Suunnitelmana oli myös loppusijoituskohteeseen kuvia siirtäessäni tehdä suurempi urakka ja siivota joukosta pois turhat tiedostot.

Varmaan jo arvaattekin miten sitten kävi? No niinpä niin, kiintolevymme sanoivat sopimuksensa irti. Siis ne kiinteät sellaiset, eivät tietenkään ne irralliset, joihin varmuuskopioiden tekeminen kuvistamme olisi ollut reilun tunnin juttu. Planeettojen kulmat eivät todellakaan olleet meille suotuisat. Mikä on todennäköisyys että kiintolevy menee kahdesta koneesta samanaikaisesti? Ehkä kyseessä oli EMP. Tai aurinkomyrsky. Avaruusolioiden ylilento... Vaiko sitten kuitenkin se kakka säkä?

Tapahtunutta seuranneet lähitunnit olivat yhtä vellovaa pahoinvoinnin ja epäuskon aaltoa. Mieleen tulvi kirjaimellisesti kuvia. Jokaisen menetetyn muiston mielessä käväiseminen oli kuin terävä isku vatsanseutuville. Lukemattomat reissut, tapahtumat, kasvaneet lapset, eläimet, edelliset kodit, ystävät, hauskat ja vakavatkin hetket, melkein viideltätoista vuodelta, oli kerralla deletoituneet maailman tuuliin!

Tajusin että kaikki jäljellä olevat kuviksi taltioidut muistomme ovat Facebookissa. Kuinka kornia! Olin ajatellut "siivota" Facebooksivuni. Aina välillä on tuntunut että sinne on kertynyt aivan turhaa kuvamateriaalia. Lähimmät kaverini ovat ne jo kertaalleen nähneet, ja muiden silmiltä ne ovat muutenkin piilossa. Onni onnettomuudessa, tämäkin siivous oli jäänyt suunnitelmaksi.

Työkoneeni oli niin uusi että se menee takuuseen. Ihana ystäväni lainasi töiden tekoon kakkoskonettaan takuureissun ajaksi. Mikään takuu ei kuitenkaan korvaa menetettyjä tietoja ja muistoja. Kliseisesti voi itseään yrittää lohduttaa sillä, että muistot elävät ajatuksissamme... Mutta näin se ei mene. Kuvia katselemalla saa kiinni asioista, ihmisistä ja tapahtumista joiden muistot aika olisi muuten jo kullannut.

Monet pelkäävät kuviensa joutuvan vääriin käsiin verkossa. Itse olisin näin jälkikäteen ollut kyllä valmis ottamaan riskin. Jos vaikkapa koiravainaani kuva olisi pompsahtanut jonkun googlaustulokseen vuosien kuluessa, olisi se ollut pienempi paha kuin menettää kuva kokonaan. Ja bongaako ylipäätään kukaan kuviani verkosta, palvelut ovat salasanojen takana, enkä tapaa nimetä kuviani henkilöiden nimillä, osoitteilla ja sähköpostitunnuksilla.

Voisinhan toki jatkossakin tallentaa kuvani vain kiintolevyille, sillä mikä on todennäköisyys että kiintolevymme menisivät rikki uudelleen? En aio asian puolesta lähteä veikkailemaan. Mieheni tapaa sanoa, että ihminen on todella viisas jos ottaa opikseen toisen virheistä, ja todella tyhmä, jos ei ota opikseen edes omistaan. Niinpä. Omat kuvani siirtyvät vastedes myös Picasaan, kun niinkin vakavaraisella yrityksellä kuin Googlella tuollainen palvelu on kerran tarjolla.

En kuitenkaan aio laittaa minnekkään yhdestäkään muistostani, sitä ainoaa kappaletta!

Kesän alku

Nyt alkaa olla kesän 2010 virallinen aloitusviikonloppu ehtoopuolella! Elohopea teki niin suuren kertaloikan mittareiden yläkerroksiin, että suurin osa suomen kansasta ei ollut pysyä perässä. Perjantaina moni totesi vaatekaappinsa sisällön kuuluvan jollekkin lyhyemmälle leveyspiirille, ja topit sekä avokkaat alkoivat tehdä pikaistettua paluumuuttoa takaisin ullakoilta ja varastoista.

Ei ole vaikea veikata miten tähän kesän pikalähtöön on ympäri maatamme osallistuttu. Lukemattoman moni terassi ja patio on saanut kevätsiivouksensa. Iloisin ja kevyin mielin tasot ja pinnat on harjattu, puunattu ja puhdistettu, grillit on kaivettu esiin ja ostoslistoille on kirjattu merkintöjä kaasu-, hiili- ja sytytysnestevarannoista. Puutarhakalusteet on kaivettu esiin ja penkin pehmusteet tampattu puhtaaksi seiteistä ja pölyistä.

On varmasti ihmisiä, jotka viikonvaihteen sääennusteet kuultuaan varasivat jääkaappiin setin kevyesti alkoholipitoista virvoitusjuomaa, ja garderobiinsa uuden kimalletopin sekä aurinkolasit. Heillä ei ehkä ollut pihaa tai patiota kunnostettavaksi, tai muuten vaan aikomustakaan kesän ensihetkiä tuhlata kotona puuhailuun. Jossain päin suomea saatettiin todeta perjantai-iltana, että aurinkorasvanjämät ovat sitten jääneet talvilomalla Torremolinokseen. Kauppaan ei sen vuoksi yleensä suomalainen jaksa lähteä, sillä eihän iho nyt sentään yhden toukokuisen lauantaivapaan aikana karrelle voi palaa!

Muutamien vasta pohtiessa lihatiskillä grillauskauden avaamista, heitä ripeämmät ovat ehtineet uusimaan koko kesäkeittiönsä, lattiamatoista lettulastaan ja leipäkoriin. Ihan sillä samalla koukkaisulla rautakaupassa, jonka tarkoituksena oli uusia puutarhaletkunliittimet, katkenneet harjanvarret ja puhjenneet kottikärrynrenkaat. -Nykyään niin näppärästi saa monet hankinnat saman katon alta!

Joillakin tarmonpesillä on tällaisena ensimmäisenä helteisenä viikonloppuna päällä pikakelaus. Pikakelauksella ehtii vihellellen tuunaamaan terassin kaluston, vaihtamaan hiekan lasten hiekkalaatikkoon, tervaamaan veneenpohjan, ostamaan pihaan uuden keinun, liukumäen, kompostin, pari kartiotuijaa sekä suihkulähteen, ja heittämään vielä kauppareissun lomassa uimarannalle talviturkkinsa. Tässä samassa ajassa tavallinen kuolevainen, lukee kahvikupin äärellä paikallisen lehden ja harkitsee käyvänsä tuttavansa pihakirpputorilla, mutta käykin vaan viikonlopun ruokaostoksilla ja Alkossa. Ihan normaalinopeudella.

Tuttavapiirimme ei jäänyt kaikenkansan keskivertoa köyhemmäksi, näissä tämän viikonvaihteen kesänaloittajaisissa. Saunajuomaa ja grilliherkkuja on nautittu, keskikaupungilla rilluteltu, joku maalasi taloaan, toinen juoksi maratonin ja kolmas panosti auringossa köllöttelyyn. Kuulin myös erityisen ärhäkästä siitepölyallergiasta, auringon polttamista hartioista, tanssikilpailussa menestymisestä ja onnistuneista valokuvaotoksista!

Meidän perheessä kaivettiin naftaliinista fiilikset siitä miltä tuntuu ampiaisen pisto ja kumisaapas paljaassa jalassa. Päällimmäisenä muistissa on kuitenkin omalla terassilla syödyt kiireettömät aamupalat!

Vetää suupielet hymyyn. Ihanaa että tuli taas kesä! Tätä haluaa lisää.

Oman näköistä kaffetta!

Ystäväni FB-statuksessa manattiin juuri pieleen mennyttä kahvivalintaa. Oli tullut ostettua hätäpäissä X-traa (oikeinkirjoitukseni saattaa ontua) ja kahvi oli kuulemma todella pahaa.

Moni on varmaan kokenut vastaavaa, itsekin olen ollut toisinaan tässä tilanteessa. Silti useinkaan ei tule heitettyä "pahoja poroja" pois, vaan irvistellen litkut vedetään viimeiseen mukiin saakka. Tämä on aika hassua, kun ajattelee ettei yksittäisen kahvipaketin hinta monenkaan taloutta nurin kaataisi.

Eräs ystävistäni ostaa aina halvinta mahdollista kahvia, ja sen kuulemma kuuluukin olla pahaa. Häntä ärsyttää oma kahviriippuvuutensa, ja jokainen kuppi kitkerää kahvia on ikäänkuin rangaistus siitä että taas on kuppi huulilla. Itse kaikelle mahdolliselle persona olen huvittunut moisesta masokismista.

Meillä kidutaan arkisin ihan laiskuuttamme. Keittiössämme kököttää kaksi keitintä, MoccaMaster ja MyCafé. MyCafén kahvi ei mielestämme ole kovin hyvää, mutta keittimellä saa kupillisen kuumaa suoraan mukiin, ja tämä on muka ratkaisevasti helpompaa ja nopeampaa kuin tavallinen suodattaminen. Kahvipodit ovat lisäksi aika kalliita, tosin hintaa tasoittaa se, ettei pannunpohjalle jää ylimääräisiä liruja seisomaan.

MoccaMaster meillä keittää sitten ne kahvit, joiden äärellä ehditään istumaankin. Keittimen merkin nimeen en mitenkään vanno. Meidän perusmallin masterimme ei ole juuri millään lailla parempi, kuin sitä edeltävät muun merkkiset keittimemme ovat olleet. Kahvimme saa kuitenkin paljon kehuja! Ja tämä on eniten purusekoituksemme ansiota.

Olen kokeileva luonne, joka kohtalaisen rennoin ranneliikkein kokeilee milloin minkäkin asian tuunailua. Oma leima pitää olla kaikessa, oman kodin rakentamisesta autoihin ja moottoripyöriin. Mitään reseptiä en oikein malta olla sörkkimättä omanlaisekseni. Kahvinkin pitää siis olla customoitua. Tämän hetkinen suosikkini on fiftyfifty tummaa Presidenttiä ja Juhlamokkaa. Kahvilaadut tulee sekoittaa huolella keskenään. Joskus omaksi huvikseni saatan ripauttaa suodatinpussiin mukaan vähän kanelia tai kardemummaa. Pienistä asioista on kiva nauttia! Suosittelen!

Selkäkipuja ja kinuskirahkaa

Onnekseni saan työskennellä etänä. Työni on yksityisyrittämiseen liittyvää papereiden pyörittelyä, sekä kommunikointia sähköpostilla ja puhelimella. Etätyö sopii luonteelleni loistavasti.

Aamuni ovat yleensä aika tahmeita, joten koen ehdottomaksi eduksi sen, ettei minun useinkaan tarvitse olla missään heti aamusta -ainakaan tietyllä kellonlyömällä. Minulla on myös selkärankaa olla avaamatta televisiota, nettiinkin harhaannun surffailemaan yleensä vasta kun on jo oikeasti tekemisen puutetta. Toisinaan kotityöt kilpailevat hieman työtöideni kanssa, mutta siitäkin on seurauksena ainoastaan työpäivän piteneminen.

Nyt olen kuitenkin turhauttavassa tilanteessa. Loukkasin selkäni, josta syystä olen sairaslomalla. Tämä tarkoittaa siis sitä, että olen päiväni edelleen kotosalla, mutten saa juurikaan tehtyä töitä, enkä sitäkään vähää kotitöitä.

En voi lähteä ulkoilemaan tai muutoin liikkumaan. Kotona on yllättävän vähän puuhia joissa ei tarvitsisi jossainmäärin kyykistellä tai ponnistella. En vielä ole keksinyt asentoa jossa lukeminen ei aiheuttaisi selän kipeytymistä lisää. En edelleenkään osaa avata televisiota, ja yllättäen huomasin, että netissä surffaamiseenkin tarvittaisiin parin päivän jälkeen enemmän mielikuvitusta kuin särkylääkkeiden turruttamat aivoni jaksavat tuottaa.

Kuvailen omaa luonnettani käyttäen juuri keksimääni nimikettä "ylisosiaalinen erakko". Normaalitilanteessa, vauhdikkaan ja sosiaalisen vapaa-aikani vastapainona, tarvitsen lähes elinehtonani työpäivieni yksinolon. Olen mielelläni päivät yksinäni, teen asiat omassa järjestyksessäni ja omaan tahtiini. Työpuheluita tulee jonkin verran tietysti, mutta niiden sisältö ei liity minuun henkilökohtaisesti, joten tämä ei erityisesti kuluta, sen enempää kuin lisääkkään, energioitani.

Nyt olen yhtäkkiä yksin. Joskushan sitä kaipaa päiviä jolloin saisi ihan vaan olla löllöttää. Kun niitä sitten tulee tilaamatta useampi putkeen, niin sisäinen erakkoni alkaakin olla hukassa omine ajatuksineen. Niin mielelläni vaikka vain siivoaisin, jos siihen jotenkin pystyisin! Aikani kuluu odotellessa puhelua magneettikuvauksen ajankohdasta, särkylääkkeiden vaikutusta seuraillen. Parissa päivässä olen soittanut kaikkien hoitovapailla ja muuten päivisin kotona olevien tuttavieni kuulumiset läpi, lukenut ja kommentoinut pariasataa FB-statuspäivitystä, yms. yms. Ylisosiaalisen minäni ylitsepursuavalla ylisuurella sosiaalisella verkkolla olikin yhtäkkiä aika vähän mitään tarjottavana!

Kompensoin tyhjää olotilaani syömällä sitä täydemmäksi. Löytäessäni itseni yhä uudelleen jääkaapilta, alan ymmärtää, miksi ylipainon sanotaan voivan kertoa kantajansa kaipaavan elämäänsä sisältöä. Onneksi lähetteeni magneettikuvaukseen on luokiteltu kiireelliseksi, ehkä oma toimettomuusreikäni ei ehdi muuntua kovin paksuksi käsinkosketeltavaksi materiaksi, leukani ja vyötäröni seutuville.

Tätä kirjoittaessani olen ollut hetkellisesti tunkematta mitään suuhuni. Mieheni ei siis voi enää väittää, etteikö blogin pitämisestä olisi mitään hyötyä! Koneella istuminen kuitenkin rasittaa selkää reilusti, joten siirtynen tästä jääkaappi välietappinani sohvan tietämille. Aion ahmaista kasan tänään kehittelemääni herkkua: Rahkaa, johon olen sekoittanut kinuskikastiketta ja banaaninpaloja! Syntisen hyvää ja ihanan täyttävää. Juuri sellaista jolla on hyvä muurata koloja umpeen!

Huhhuh! Coyote sucks!

Wappu tuli ja meni, onneksi liiemmittä kommelluksitta. Muuten niin mukavaan vappujuhlintaan tuli kuitenkin ikävä käänne kun erehdyin viemään tuttaviani syömään Hämeenlinnan Coyoteen.

Meitä oli 16 hlön ryhmä, jotka olivat toista päivää liikenteessä, eli olimme hyväntuulinen "väsyneen iloinen" ryhmärämä, jotkut ottaneena, toiset selvinpäin, mutta kukaan ei missään örvellyskunnossa todellakaan. Pitkän kaavan mukaan olimme menossa seitsemän maissa illalla syömään, joku otti valmiin menun ja joku toinen alkupalat erikseen. Ravintolassa oli suunnilleen oman ikäluokkamme asiakkaita muissa pöydissä.

Yhdellä seurueemme jäsenistä on uniikki puhetyyli. Hän on seurallinen ja paljon äänessä. Muukin porukka toki vilkkaasti keskusteli, 16hlöä pitkässä pöydässä aiheuttaa jonkin verran äänen korotusta että porukka pysyy jutun juonessa. Seurueemme pöytä oli ravintolan päädyssä seinän vieressä, eikä keskustelumme millään lailla voinut häiritä muita vapunjuhlijoita Coyotessa. Minä olin kuskina, mutta vappufiiliksissä mukana punainen peruukki päässäni. Täysin vesilinjalla jouduin olemaan siksi että selkäni vaivaa, enkä päässyt kunnolla kävelemään.

Muutama pariskunta oli alkuruokaa tilatessaan tilannut pullon punaviiniä, muutama oli ottanut oluen ja jokunen oli tilannut pelkän aperitiivin, tarkoituksena tilata ruokajuoma pääruoan kanssa. Alkuruokien jälkeen ravintolan henkilökunta tuli ilmoittamaan että pöytäämme ei enää tarjoilla alkoholijuomia. Tarjoilija kävi ilmoittamassa asian niin nopeasti ja yllättäen, ettemme edes ehtineet kysyä miksi, kun hän oli jo mennyt menojaan.

Tarjoilijan alkaessa tuomaan pääruokia, kysyin tarkennusta asiaan. Mikä voi olla syynä ettei alkoholia meille tarjottaisi? Tarjoilija selitti seurueen olevan liian humalassa. Kysyin yllättyneenä mistä he niin päättelivät ja vastaus kuului että sen kuulee puheesta ja näki kuulemma jo sisään tullessa esim. kävelytyylistäni. SELVÄ PYY. Kännissä siis kuin käet!

Minä selkävikainen kuljettaja.. Hmm.. Kävelytyylistäni pystyi päättelemään monta asiaa, mutta känniseltä kävelyni ei silti mielestäni voinut vaikuttaa. Mielestäni myöskään hurmaava peruukkini, pirunsarvineen, ei nimenomaan vappuna kenenkään alkoholitottumuksia paljasta. Jo jonkin verran tuohtuneena kerroin olevani vesiselvä, mutta että olisin lasin punaviiniä kyllä mieluusti karitsani seuraksi tilannut. Tarjoilijalle oli kuulemma aivan sama miksi kävelin niinkuin kävelin, koskapa seurueessani oli myös eräs jonka puhetyylistä kuuli meidän olevan liikaa ottaneita.

Ystävääni ei ole valettu samasta muotista kuin muita, eikä hän puhetyylilleen mitään mahda. Tarjoilijan viitatessa suoraan häneen, hän ymmärrettävästi loukkaantui ja ilmoitti lähtevänsä ja syövänsä ruokansa muualla. Loppuseurue piti pikapalaverin, ja tuli siihen tulokseen ettei paikkaa kannata lähteä koko porukalla siinä vaiheessa vaihtamaan, sillä muutama oli pääruokansa syömisen jo aloittanut. Juomia ei edelleenkään suostuttu tarjoamaan. Joillakin sentään oli viinit pihviensä seuraksi, kun olivat ymmärtäneet pullon heti alkuun pöytään tilata.

Tarjoilijana meillä oli nuorehko tyttö. Hänen (todennäköisesti esimiehensä) kollegansa auttoi ruokien kantamisessa pöytään. Paikassa myydään mm. monenlaisia ja -nimisiä hampurilaisannoksia. Kun hampurilaiset tuotiin pöytään, oli kulunut noin tunti tilaamisesta, pihviruokailijat olivat jo melkein pihvinsä syöneet. Osa seurueestamme oli lähtenyt käymään tupakalla, sillä odotus oli pitkä ja seurueemme kohtelun takia taisi hermosauhut olla paikallaan yhdelle jos toisellekin. Lähtiessään ulkona käymään, he olivat jättäneet meille tiedon siitä minkä menun kukin oli ottanut.

Tarjoilija kysyi mikä purilainen on kenellekin. Emme osanneet hampurilaisten nimen perusteella tätä kertoa. Kysyin eivätkö he ole kirjoittaneet ylös mihinkään, mikä annos kuuluu kenellekin.. Asiakkaan kuulemma pitää tietää itse mitä on tilannut, heillä on päivässä satoja asiakkaita eikä asiakas voi olettaa heidän muistavan mitä kukakin on tilannut.

-Tässä kohtaa en voinut enää hillitä itseäni. Kärkevästi kommentoin sitä, että he ovat jo loukanneet ja ajaneet syyttä suotta yhden ihmisen ulos ravintolastaan, muut joutuvat perusteetta syömään kalliit pihvinsä viinittä sekä hampurilaiset oluetta, ja että on aika kummallista että jos asiakas tilaa jonkin menun, niin hänen pitäisi myös olla selvillä siitä minkä niminen hampurilainen menuun kuuluu. Tarjoilijan ammattitaitoon kuuluu mielestäni ravintolan ruokalistan tuntemus.

Tässä vaiheessa meille sanottiin että tarjoilijatyttönen on töissä ensimmäistä päivää. Vastasin että silloinhan tämä ei tokikaan ole hänen vikansa, vaan sen joka työskentelyohjeet on antanut. Lisäsin että viimeiseksi vika kuitenkaan on asiakkaan. Kysyin myös tietävätkö he mitä laskutetaan keneltäkin. Tämä kuulemma oli tiedossa. Kerroin etten voi ymmärtää millä logiikalla he laskut osaavat kirjoittaa jos ei ole tiedossa kuka on tilannut mitäkin. Pyysimme jättämään hampurilaiset pöytään josta me itse setvimme mikä on kenenkin annos. Tässä vaiheessa olimme menettäneet täysin ruokahalumme, lähes jokaisella jäi ruoka tai suurin osa ruuasta syömättä. Jälkiruokaa ei kenenkään tehnyt mieli enää tilata (menuun kuuluneet jäi syömättömänä pöytään).

Käsittämätöntä toimintaa. Ravintolalla on oikeus valita asiakkaansa, mutta onko oikeus myös tylyyn ja loukkaavaan käytökseen? Ketä varten ravintola on -olen luullut että asiakasta? Onneksi asiakkaalla on myös oikeus valita ravintolansa. Vastedes tuttavapiirini boikotoi paikkaa, mutta siihen heillä ilmeisesti on varaa kun asiakkaita tuntuu olevan liikaa. Minä äänestän lompakollani, ja takuulla vien rahani vastedes sinne missä saa ruokaa ja palvelua varustettuna asianmukaisella ja ystävällisellä, edes neutraalilla, käytöksellä! Harmillista on se, ettei Hämeenlinnassa ole liikaa ruokapaikkoja. Jään kuitenkin mieluummin syömättä kun menen enää Coyoteen Hämeenlinnassa.

Nakkipula

Mieheni osti tänään tapojensa vastaisesti Ilta-Sanomat. Molemmat selailimme lehden läpi. En tiedä onko kyse viikonloppuna kertyneestä univelasta, vai kierosta huumorintajusta, mutta kummasti lehti jaksoi naurattaa meitä molempia aukeama toisensa jälkeen. Nauraa sai vedet silmissä.

Sattumallakin oli osuutensa. Sukulaispoikaani Mikaa oli haastateltu VR:n taas töppäillessä, ja tutun bongaaminen lehdestä tuollaisessa yhteydessä oli jo sinällään huvittavaa. Suvussamme on varsin sarkastinen huumorintaju, jota Iltasanomien Pasi Jaakkonen varmasti siteerasi parhaan kykynsä mukaan. Lopputulos oli kuitenkin surkuhupaisaa luettavaa, joka tahtomattaan kutkuttaa jokaisen mielikuvituksella varustetun nauruhermoja sata nolla.

Juttuun oli yritetty saada "tuskastunut" ilmapiiri, sillä kukapa kiskomatkustajista ei olisi viime aikoina VR:n touhuihin enemmän tai vähemmän kyrsähtänyt. Suuri pääotsikko kuului: "Miksi taas?". Junan takapää oli pudonnut kiskoilta ja koko junaliikenne Pasilan tienoilla seisoi pahimpaan ruuhka-aikaan. Matkustajat olivat joutuneet odottamaan, hikoilemaan ilman ilmastointia, siirtymään kävellen radan yli toiseen junaan jne jne.

Väliotsikot kuuluivat: "Harmitus: Juna suistui raiteilta -Mika on syvästi pettynyt" ja "VR ymmärtää Mikaa". VR:n viestintäjohtajan kirjoitetaan "olevan nöyränä Mikan junamatkakokemuksien edessä". Parhaat naurut sain kuitenkin punaisella korostetusta quotesta: "Vasta sitten sain, kun korotin vähän ääntäni". En tiedä pitäisikö moisesta lausahduksesta antaa pisteet kotiin siteeratulle vai siteeraajalle. Jutun lopussa käy ilmi että oli kyse aterialipukkeiden saamisesta.

Paria aukeamaa aiemmin on otsikko "Nakkipula uhkaa vappuna". Artikkelin teksti otsikon alla alkaa: "Nakit voivat loppua ainakin joistain kaupoista ennen vappua". Kokeneena juhlapyhien viettäjänä voin kertoa Iltasanomille, että nakit ovat monasti voineet loppua joistain kaupoista myös ennen uuttavuotta.. Elintarvikealan työtaistelua pohditaan muutamalla sanalla, jonka perään jutun keventämiseksi (tai palstatilan täytteeksi) on haastateltu Helsinkiläistä neljän nuoren kaveriporukkaa, jonka toimittaja on bongannut Kiasman takaa nurmikolta jäätelöpiknikiltä. Jutussa kerrotaan ettei nakkien loppuminen pelota kyseisiä nuoria. Osin mainitaan olevan syynä sen, etteivät he muutenkaan syö lihaa. Kuohuviininkään riittävyys ei heitä askarruta, ja yksi nuorista selventää ettei heillä ole rahaa kuohariin joten muutenkin joisivat vain keskiolutta.

Pari aukeamaa myöhemmin saa lukea hälytysajoneuvon (ambulanssin) saaneen hälytysajon aikana parkkisakon nurmikkopysäköinnistä. Sinällään asian huvittavuus ei ole tokikaan Iltasanomien vika. Juttua on kuitenkin yritetty elävöittää kuvalla sakkolapusta ja suurella kuvalla tapahtumapaikasta, tyhjästä pihasta, jonka nurmikonreunassa näkyvän renkaanjäljen kerrotaan tulleen juuri tässä uutisoidussa tilanteessa. Nurmikon reunaa kohti on piirretty suuri punainen nuoli, jottei tilanteen autenttisuus varmasti jäisi huomaamatta.

Seuraavaksi puidaan Perttu-Lampaan väliaikaista asumista Töölössä. -Ihan asiallinen juttu, jossa pohditaan eläintenpitolakia ja mietitään että hevonen ei mahdu hissiin ja minipossujakin ihmisillä on, vaikkei Isännöitsijäliiton M. Peltokorvella olekaan niistä "persoonallista kokemusta".

Erikseen lehdessä on palsta "kummat jutut".

CC:n kokeileva keittiö: Sorbettia

1. Ota kaapista tölkilliset DrPepperiä ja Jaffaa
2. Laita ne pakastimeen hetkeksi viilenemään
3. Unohda illan aikana laittaneesi ne sinne
4. Avaa pakastin seuraavana päivänä ja sinua vastaan tulee ILOINEN sorbettiyllätys!

Niin helppoa että perheen pieninkin varmasti osaa.

Lisäbonuksena sorbetti ei vie pakastimesta säilytystilaa, sillä se on ymmärtänyt asettua nurkkiin, seinille, muiden pakasteiden ympärille sekä oveen.

Harmikseni en ymmärtänyt ottaa valmiista sorbetista kuvaa. Kuva olisi varmasti motivoinut monia kokeilemaan reseptiä kaverinkin pakastimessa.