Puutarhaterapiaa ikkunalaudalla

Erään "kiroilevan kaktuksen" blogiteksti sai minut tavanomaistakin perinpohjaisemmin mietteliääksi. Kyseessä on kepeä blogi, jossa asiaakin vatvotaan hymyssä suin. Kirjoittaja on myös hyvin tuottelias, tekstejä voi muutaman päivän välein lukea kerralla kuin pienen kirjan konsanaan, eikä teksti ole päiväkirjatyyppistä vaan hyvin monipuolista ja mielenkiintoista (ikäänkuin nyt kaikki päiväkirjablogit tappaisivat aina tylsyyteensä, sitä en toki tarkoita).

Blogitekstin aiheena oli yhteys ihmisen mielenterveydellä ja huonekasveilla. Kirjoittajan mielestä asioilla on vissi yhteys, ja tähän tulokseen suorastaan hätkähdin myös itse.

Omat kukkani saavat pientä extrahuomiota silloin kun olen hieman alakuloinen, sellaista pientä ikkunan äärellä meditointia ja lehtien reunojen hipellystä viikkokastelun lomassa. "Teetä ja sympatiaa" molemmille, itselleni ja hoidokeilleni. Tunnelma saattaa olla hieman alavireinen, mutta toivottomuus on kaukainen tunnetila.

Kasvini saavat uudet isommat purkit ja muhkeat mullat silloin kun olen itsekin uudistumisvaiheessa. Siinä mielentilassa, kun maailma ei riitä, ja vuorokauteen saa helposti ympättyä kahden tapahtumat ilman minkäänlaisia uupumuksen merkkejä. Lehdiltä pyyhin seitit ja pölyt samaan tahtiin kun ne omilta harteilta ja luomilta karisevat, juurille annetaan tilaa kietoutua ja kurotella, ja hymyillen valmistaudun kasveineni ottamaan vastaan kaiken sen auringonpaisteen ja hyvän mitä elämällä on ikinä tarjota!

Tällä ei välttämättä ole mitään tekemistä vuodenajan kanssa, asia on huomattavasti mutkikkaampi ja ennalta arvaamattomampi. Tällöin oma rankani kannattelee kevyesti hennointakin tainta ja jaksan sekä ehdin antaa teho-osastotasoista hoitoa myös nääntymäisillään oleville raukoille, vaikkakin olen itse niiden tilan saattanut edeltävinä viikoina aiheuttaa. Jopa rakkaat orkideani saattavat jäädä välillä kokonaankin hoitamatta, jos vähenevä valo tai muu murhe kiskoo minua sohvan kulmaan torkkupeiton alle suklaalevy seuranani. Kukat kärsivät varsinkin alkavasta kaamoksesta kanssani, eikä taimitappioitta tilanteesta aina voi selvitä. Aika kaunisteltu nimitys tälle, "lepokausi".

Kasvi antaa hoitajalleen kukoistamalla positiivista palautetta, mielihyvän tunnetta ja onnistumisen iloa. "Hymyile ja maailma hymyilee kanssasi." -Minulle on hämärän peitossa, elänkö lopulta kasvieni tahdissa, vai elävätkö ne tahdissani. Yleensä niillä kuitenkin on juuret voimakkaimmin ja tanakimmin kiinni purkkinsa mullassa ja lehdet terhakkaimmin vastaanottamassa ravinteita ja valoa, juuri silloin kun minullakin. Ennen ajattelin etten ole ollenkaan viherpeukalo, vaikka istuttamisen vimma olikin toisinaan valtava. Poikkeuksetta kuitenkin kastelin yli- tai ali, aina liikaa tai liian vähän. Kasvini eivät osanneet elää tahdissani. Tai sitten en osannut elää kasvieni tahdissa. Ehkä olen sittemmiten päässyt itsetuntemuksessani ja oman mieleni ymmärtämisessä hieman pidemmälle, sillä nykyään kasvien hoito tuntuu sujuvan luonnostaan, joskin kausittaisella tarmolla. Ainakaan kasvieni kulloinenkin tila ei ole minulle enää mysteeri, vaan selkeä syyn ja seurauksen tulos.