Lemmikin poismeno

Olen kertaalleen elämässäni eronnut niin että kaksi lemmikkiäni jäivät taakseni. Yhteisen koiran kohtaloa ei tarvinnut miettiä, se oli vanha ja hieman huonoselkäinen, sekä erityisen kova haukkumaan milloin mitäkin. Oli luontevaa jättää se omakotitalon asukiksi ex-miehelleni, itse muuttaessani kerrostaloon. Ikävästä kumpusi lastenloruja, kyseessä on siis Mäyräkoira Geena Iltatarinassa.

Kissani kohtaloa mietittiin sitten pidempään. Ihana ja itsepäinen, oman arvonsa tietävä (prinsessatasoa) Norjalainen metsäkissa Milla. Sen verran oli metsäkissa että oli saanut koko ikänsä liikkua mielensä mukaan sisään ja ulos. Ketteryydessä ja erätaidoissa olisi ollut toivomisen varaa. Toisaalta -jäivätpähän pihapiirin pikkulinnut rauhaan.

Kissani oli muuttanut kertaalleen mukanamme rivitalosta omakotitaloon. Muutaman kesän se myös lomaili tyytyväisenä kesämökillä järven rannassa. Taisipa se olla joskus mukana ystävienkin mökeillä. Paikan vaihdos siis ei ollut ongelma, vaan lähinnä aavistelimme ettei 11v frouva selviäisi vapaudenkaipuustaan teljettynä ensimmäistä kertaa elämässään 66 neliöön neljättä kerrosta. Itsellänikin teki tiukkaa olla hetki ilman omaa pihaa ja takkatulta.

Milla jäi siis pitämään omakotitaloon hiirivahtia ja elelemään tyytyväistä elämäänsä. Taloon muutti myöhemmin naisväen muassa myös uusi koirakaveri, joka myöhemmin, samoin kuin Geena Mäyräkoirakin, laskettiin haudan lepoon. Minulle koiran kuolema oli kova paikka vaikken samassa taloudessa enää asunutkaan. Poismeno oli kuitenkin kolkutellut jo vuosia oven takana, Geenaressukalla oli kaiken näköistä vaivaa ja oli ihme että se eli niinkin pitkään kuin eli.

Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua Milla-kissan kuolemaan. Kunnioitettava 16v:n ikä mittarissa, tämä terve kissa jätti viikko sitten menemättä kotiinsa. Naapurusto ehdittiin käydä läpi, katoamisilmoituksia jakaa postiluukkuihin ja sydän syrjällään facebookissa miettiä frouvan kohtaloa. Naapuruston mummo löysi lopulta loukkaantuneen Millan pihaltaan. Millan nykyinen emäntä soitti minulle vieneensä potilaan lääkäriin ja heidän nukuttaneen kissan odottamaan toimenpiteitä.

Röntgenkuvassa näkyi lonkkamurtuma. Milla siirrettiin muutama tunti myöhemmin leikkauspöydälle, mutta sitä mukaa kun narkoosia laskettiin leikkaustasolle, kisu päätti itse nukahtaa syvempään ja lopullisempaan uneen. Mitään ei ollut tehtävissä.

Nykyisten normien mukaan asiaan kuuluvasti, facebookiin perustettiin useampikin Millakissakeskustelu. Yllättävän moni ihminen oli 16v:n aikana frouvaan kiintynyt, suruissaan ja pahoillaan sen kohtalosta. Lisäksi moni lemmikin omistaja ja lemmikkinsä menettänytkin, myötäeli keskustelussa tapahtunutta. Asian läpikäyminen helpottaa oloa, oli formaatti mikä tahansa. Silti olin koko viikonlopun suruissani, poltin itkuisena Millan muistolle kynttilää, ja säälin sen kotiväkeä, kun he joutuvat ikävissään korjaamaan pois ruokakipot, muonat, lelut ja pedit. Itse olen edellisten lemmikkieni poismentyä kokenut tuon kaikkein raskaimpana osana surutyötä.

Haluan ajatella ja uskoa että lemmikitkin pääsevät kultaiseksi pilvenreunaksi taivaaseen. Toivon että teidän kaikkien omat rakkaat lemmikkinne saavat loppunsa koittaessa olla rakkaidensa lähellä, niin ettei kohtalo jää epäselväksi. Kuolemaakin kamalampaa olisi ollut se, ettei Millaa olisi löydetty ja sen kohtalo olisi jäänyt arvoitukseksi. Toivotan voimia kaikille heille, joilla lemmikki on kateissa.

R.I.P. Milla ja Geena

Melko kansainvälistä!

Mieheni poika käväisi tunnollisesti tuomassa perinteiset ala-asteelaisen isänpäivänäperryksensä. Viikonloppu oli oltu partioleirillä, ja väsy painoi melkeinteinin silmissä -valvottu selvästi oli. Ja oltu pihalla. Isänpäivä oli kuitenkin sunnuntaina, eikä myöhästynyt maanantaivierailu tullut pojan mielestä kuuloonkaan.

Mystisen, lapsen silmissä täysin ennalta-arvaamattoman sisältöisen paketin ohessa, oli kortti, jossa väkipakotetulla hieman haparoivalla "kaunokirjoituksella" (vai miksi "kaunoa" nykyään kutsutaankaan?) on raapusteltu teksti "Maailman parhaalle Isälle". Avattavasta kortista on askarreltu hieman kolmiulotteinen, ilmapallokoristeineen.

Kortin alareunassa on sitten varmemmalla otteella tikkukirjaimin kirjoitettu "YOU ARE THE BEST!". Tälle mieheni röhähti ja melkein minäkin, kun kortin luin hetkeä myöhemmin. Ihan reippaasti hymyilytti vielä pitkään. Tässä maailmassa pärjää takuulla paremmin jos ennakkoluulottomasti opettelee vierasta kieltä. Se saako käsialaansa istumaan jokaisen kaunokirjaimen pakollisen koukeron, on meillä länsimaisen merkistön kansalaisilla kielitaitoon verrattuna oikeastaan sitten ihan se ja sama.

Laitettiin sydänmunkkeja uuniin ja katettiin kahvipöytä. Poika ehti istua nojatuolissa kymmenkunta minuuttia kun uni tuli. Siinä voi isä miettiä miten tärkeänä häntä pidetään, kun tervehdys pitää jaksaa toimittaa perille ajallaan vaikka pystyyn meinaisi nukkua. "You are the best!".

Puutarhaterapiaa ikkunalaudalla

Erään "kiroilevan kaktuksen" blogiteksti sai minut tavanomaistakin perinpohjaisemmin mietteliääksi. Kyseessä on kepeä blogi, jossa asiaakin vatvotaan hymyssä suin. Kirjoittaja on myös hyvin tuottelias, tekstejä voi muutaman päivän välein lukea kerralla kuin pienen kirjan konsanaan, eikä teksti ole päiväkirjatyyppistä vaan hyvin monipuolista ja mielenkiintoista (ikäänkuin nyt kaikki päiväkirjablogit tappaisivat aina tylsyyteensä, sitä en toki tarkoita).

Blogitekstin aiheena oli yhteys ihmisen mielenterveydellä ja huonekasveilla. Kirjoittajan mielestä asioilla on vissi yhteys, ja tähän tulokseen suorastaan hätkähdin myös itse.

Omat kukkani saavat pientä extrahuomiota silloin kun olen hieman alakuloinen, sellaista pientä ikkunan äärellä meditointia ja lehtien reunojen hipellystä viikkokastelun lomassa. "Teetä ja sympatiaa" molemmille, itselleni ja hoidokeilleni. Tunnelma saattaa olla hieman alavireinen, mutta toivottomuus on kaukainen tunnetila.

Kasvini saavat uudet isommat purkit ja muhkeat mullat silloin kun olen itsekin uudistumisvaiheessa. Siinä mielentilassa, kun maailma ei riitä, ja vuorokauteen saa helposti ympättyä kahden tapahtumat ilman minkäänlaisia uupumuksen merkkejä. Lehdiltä pyyhin seitit ja pölyt samaan tahtiin kun ne omilta harteilta ja luomilta karisevat, juurille annetaan tilaa kietoutua ja kurotella, ja hymyillen valmistaudun kasveineni ottamaan vastaan kaiken sen auringonpaisteen ja hyvän mitä elämällä on ikinä tarjota!

Tällä ei välttämättä ole mitään tekemistä vuodenajan kanssa, asia on huomattavasti mutkikkaampi ja ennalta arvaamattomampi. Tällöin oma rankani kannattelee kevyesti hennointakin tainta ja jaksan sekä ehdin antaa teho-osastotasoista hoitoa myös nääntymäisillään oleville raukoille, vaikkakin olen itse niiden tilan saattanut edeltävinä viikoina aiheuttaa. Jopa rakkaat orkideani saattavat jäädä välillä kokonaankin hoitamatta, jos vähenevä valo tai muu murhe kiskoo minua sohvan kulmaan torkkupeiton alle suklaalevy seuranani. Kukat kärsivät varsinkin alkavasta kaamoksesta kanssani, eikä taimitappioitta tilanteesta aina voi selvitä. Aika kaunisteltu nimitys tälle, "lepokausi".

Kasvi antaa hoitajalleen kukoistamalla positiivista palautetta, mielihyvän tunnetta ja onnistumisen iloa. "Hymyile ja maailma hymyilee kanssasi." -Minulle on hämärän peitossa, elänkö lopulta kasvieni tahdissa, vai elävätkö ne tahdissani. Yleensä niillä kuitenkin on juuret voimakkaimmin ja tanakimmin kiinni purkkinsa mullassa ja lehdet terhakkaimmin vastaanottamassa ravinteita ja valoa, juuri silloin kun minullakin. Ennen ajattelin etten ole ollenkaan viherpeukalo, vaikka istuttamisen vimma olikin toisinaan valtava. Poikkeuksetta kuitenkin kastelin yli- tai ali, aina liikaa tai liian vähän. Kasvini eivät osanneet elää tahdissani. Tai sitten en osannut elää kasvieni tahdissa. Ehkä olen sittemmiten päässyt itsetuntemuksessani ja oman mieleni ymmärtämisessä hieman pidemmälle, sillä nykyään kasvien hoito tuntuu sujuvan luonnostaan, joskin kausittaisella tarmolla. Ainakaan kasvieni kulloinenkin tila ei ole minulle enää mysteeri, vaan selkeä syyn ja seurauksen tulos.