Maailmanlaajuinen AIDS-päivä

Tänään 1.12. nostettiin taas yhdenlainen kissa globaalisti pöydälle.

Aihe on niin tärkeä, että sen tapetilla pysymiseksi on omistettu kokonainen päivä vuodesta. Media maalailee kuitenkin aiheesta kuvia kulloisenkin kohderyhmänsä mielihalujen mukaisesti. Vähitellen värit haalistuvat tasaisen harmaaksi massaksi, joka ei hätkähdytä tai hämmennä suurta yleisöä. Yksittäisiä yksilöitä asia koskettaa. Massalle jota yritetään tavoittaa, aihe muuttuu otsikko otsikolta näkymättömämmäksi. AIDS-päivästä tulee kuin äitienpäivä lapsettomalle vanhukselle. "Asia ei koske millään tavalla minua".

Oletko asiasta varma?

Minua asia nimittäin koskee. Olin jokin aikaa sitten kylässä ystävättäreni luona -ystävän jonka elämää olin seurannut läheltä jo teiniajoilta lähtien. Hän halusi jakaa kanssani asian, jota hän ei olisi halunnut kertoa, mutta jota hän ei halunnut myöskään pitää salassa. Asian kertomiseen ei meinannut löytyä sanoja. Mielessäni ehdin kirota ystäväni aviomiehen, ehdin epäillä miestä pettäjäksi tai jättäjäksi, ehdin tajuta että ystävänikin on voinut pettää tai olla jättämässä, tai että vaikkapa pariskunnan lapsen isyys voisikin ehkä olla epäselvä. Worstcaseskenaarioita ehti liikkua mielessäni aina lemmikin kuolemasta jonkun tuttavan itsemurhaan. Pommilla ei silti ollut muuta keinoa laskeutua kuin korkealta ja kovaa. Vuolaasti kyynelehtien ystävättäreni sai vihdoin sanottua että hänellä on todettu hiv.

Asialla kesti hetki saavuttaa tajuntani täydessä mittakaavassaan. Itse kuullun ymmärtäminen ei tuottanut vaikeuksia. Sääli ja huoli nostivat päätään saman tien, kuitenkaan sen enempää shokeeraamatta, olenhan luonteeltani ihminen joka hätätilanteessakin pystyy aina toimimaan ja punnitsemaan vaihtoehtoja. Jouduin myöntämään että kommentoitavaa ei asiaan juuri ollut, mikä tahansa pahoittelu olisi ollut jotain aivan liian mietoa palautetta. Toivon että sain välitettyä kuitenkin tunteeni. Viestitin muuten kuin sanoin että toinen on tärkeä, halattiin, rutistettiin, pidettiin kädestä kiinni. Vierailuni ajan kuuntelin, olin kaikesta myötätunnostani ja sydämestäni ystäväni asian, elämän ja terveyden äärellä. Suuttumus "syyllisiä" kohtaan nosti kyllä päätään... Mutta oma romahdukseni tuli vasta myöhemmin, muutamia tunteja yksin asiaa sulateltuani.

Lyönpä vetoa että moni teistä ehti jo kappaleen vaihdon aikana arvuutella, miten ystäväni on tämän kuolettavan taudin tartunnan saanut. Huumeneulan pisto hoitajan tai siivoojan työssä? Miehen syrjähyppy itärajan takana? Verensiirto tautia kantaneen verellä? Ulkomaalaismiehen raiskaus? Mutta ei. Ystäväni on hetero. Naimisissa heteron kanssa. Ei huumekokeiluja, ei saastuneen neulan epäonnisia pistoja, ei pahaa verta. Tavallinen onnellinen hetero perheenäiti. Nykyisen miehensä kanssa suhteen aloitettuaan, sukupuolitautitesteissä käyneenä, aloittanut uuden turvallisen aikuisten välisen kanssakäymisen. Hiv-testejä ei tehty, sillä terveydenhoitohenkilökunta kuittasi testien tarpeen kysymällä asiakkailta kuuluvatko he riskiryhmään. -Irtosuhteita? Ei. Homoseksuaalisuutta? Noh, heh, ei. Suonensisäisiä huumeita? Ei. -Jaha, no sitten hiviä on turha testata. Aha.

Näinhän se menee. Itsekin olen nykyisen suhteeni alussa pyytänyt erikseen päästä myös hiv-testiin. Sairaanhoitaja kuittasi asian minullekin juurikin tällä "et ole riskiryhmää, älä huolehdi" -asenteella. Ja minäkin tyydyin tähän mukisematta.

Ystäväni siis aloitti suhteen, meni naimisiin, osti yhteisen kodin, alkoi odottaa lasta -ja neuvolassa sai kuulla kantavansa lapsensa lisäksi myös hiviä. Sellainen perusuutinenko jonka jokainen raskaana oleva äiti odottaa kuulevansa rutiinitutkimustensa tuloksissa? Epäusko. Tunteiden myllerrys. -Olenko tartuttanut syntymättömän lapseni? -Ehdinkö elää niin pitkään että lapseni syntyy? -Jääkö lapseni orvoksi vanhempien kuollessa AIDSiin?  -Mistä olen tämän taudin kantaakseni saanut??!!!

Ystäväni lapsi on todellinen enkeli. Ilman raskautta ystävälläni ei todennäköisesti olisi huomattu olevan tartuntaa, ennenkuin olisi ollut liian myöhäistä. Virus ei lopulta tarttunut lapseen, eikä ihmeen kaupalla ollut tarttunut myöskään lapsen isään, vaikka parisuhde oli kestänyt jo yli seitsemän vuotta. Hoitohenkilökunta jäljitti viruksen ystäväni edelliseen suhteeseen, heteromieheen. Kyseessä ei ollut mikään yhden yön suhde, vaan pidempi seurustelu. Hänkin oli taudinkantaja vuosien takaa, edes aavistamatta moisen olevan mahdollista.

Olin ollut sitä median kohdeyleisöä, joka satunnaisten otsikoiden kautta muisti "tuollaisenkin taudin" olemassaolon, mutta joka onnellisessa pumpulilinnassaan kuvitteli että hiv ja AIDS liittyy biseksuaalisuuteen, seksiturismiin, narkomaniaan, ja jotenkin kaukaisesti niihin aliravittuihin tummaihoisiin lapsiin niissä julisteissa Afrikasta. Nyt tiedostan paremmin että kotisuomessamme asuu ehkä jopa parituhatta kansalaista kantaen tietämättään hiviä. Eikä siis ole kyse mistään pääkaupunkiseudun tai itärajan ongelmasta. Nyt tiedän myös että hiv leviää pääosin nimenomaan heterosuhteiden kautta. Ja ettei siltä ole suojassa edes ne ylemmän keskiluokan veronsa maksaneet perheenäiditkään.

Surullinen ja pelottava fakta on myös että hiv tarttuu pääosin henkilöiltä jotka eivät tiedosta kantavansa sitä.

Pysähtykää nyt hyvät ihmiset viimeistään tuon lauseen äärelle. Tässä ei ole todellakaan kyse siitä ettei kantaja tiedostaisi mitään maailman menosta esim. päihteiden käyttönsä takia. Mikä tekee juuri sinusta tai jälkikasvustasi immuunin taudille, hyvien tekojen karma, vai itsepintainen uskomus ettei asia koske juuri teitä? -Se on "niiden" tauti, en minä ole "sellaisten ihmisten" kanssa tekemisissä.

Suomessa on oikeus vaatia hiv-testiin pääsyä anonyymisti. Täällä Hämeenlinnassa testiin pääsee kokonaan paperityöttä esim. Living Roomissa, jossa ystävällinen henkilökunta hoitaa asian tarkistuksen sormenpäästä varttitunnissa. Taudilta on helppo suojautua yksinkertaisesti käyttämällä kondomia. Käytätkö sitä itse kaikissa tilanteissa, vai alentaako esim tavanomainen pikkujoulujuopumus kynnystä unohtaa kondomit kaupan hyllylle -tai jopa käsilaukkuun tai lompakkoon?! Onko kondomi mielestäsi tarpeeton, sillä nykyiselläsi oli exänsäkin kanssa pitkä parisuhde? Neuvotko omia teinejäsi? Siis neuvotko -vai suositteletko unohtamaan seksin suosiolla vielä ainakin muutaman vuoden ajaksi? Asian kieltäminen ei tee sinusta vastuullista vanhempaa.

Suomalaisilla tuntuu olevan edelleen hämärän peitossa miten hiv tarttuu. Tartuntaa pidetään jopa todennäköisempänä hyttysen piston kautta kuin heteroseksissä. Neljäsosa miehistä ja viidesosa naisista (20-29v) oli todellakin vastannut uskovansa hivin tarttuvan hyttysenpistosta, tuoreessa (2010) asiaa tiedustelleessa tutkimuksessa. Huolestuttavin seikka mielestäni oli se että teininuorisomme vastasi kuvittelevansa hivin parantuvan lääkekuurilla. Niin naiivi en sentään ole ollut missään vaiheessa, kuin tämä nuori, juuri seksi-ikää saavuttamassa oleva sukupolvemme on tänä päivänä.

Mutta heille AIDS ei olekaan koskaan ollut mikään uutinen. Minä olen sentään teininä surrut muun maailman mukana Freddie Mercuryn draagista "homorakkauskuolemaa".

Lemmikin poismeno

Olen kertaalleen elämässäni eronnut niin että kaksi lemmikkiäni jäivät taakseni. Yhteisen koiran kohtaloa ei tarvinnut miettiä, se oli vanha ja hieman huonoselkäinen, sekä erityisen kova haukkumaan milloin mitäkin. Oli luontevaa jättää se omakotitalon asukiksi ex-miehelleni, itse muuttaessani kerrostaloon. Ikävästä kumpusi lastenloruja, kyseessä on siis Mäyräkoira Geena Iltatarinassa.

Kissani kohtaloa mietittiin sitten pidempään. Ihana ja itsepäinen, oman arvonsa tietävä (prinsessatasoa) Norjalainen metsäkissa Milla. Sen verran oli metsäkissa että oli saanut koko ikänsä liikkua mielensä mukaan sisään ja ulos. Ketteryydessä ja erätaidoissa olisi ollut toivomisen varaa. Toisaalta -jäivätpähän pihapiirin pikkulinnut rauhaan.

Kissani oli muuttanut kertaalleen mukanamme rivitalosta omakotitaloon. Muutaman kesän se myös lomaili tyytyväisenä kesämökillä järven rannassa. Taisipa se olla joskus mukana ystävienkin mökeillä. Paikan vaihdos siis ei ollut ongelma, vaan lähinnä aavistelimme ettei 11v frouva selviäisi vapaudenkaipuustaan teljettynä ensimmäistä kertaa elämässään 66 neliöön neljättä kerrosta. Itsellänikin teki tiukkaa olla hetki ilman omaa pihaa ja takkatulta.

Milla jäi siis pitämään omakotitaloon hiirivahtia ja elelemään tyytyväistä elämäänsä. Taloon muutti myöhemmin naisväen muassa myös uusi koirakaveri, joka myöhemmin, samoin kuin Geena Mäyräkoirakin, laskettiin haudan lepoon. Minulle koiran kuolema oli kova paikka vaikken samassa taloudessa enää asunutkaan. Poismeno oli kuitenkin kolkutellut jo vuosia oven takana, Geenaressukalla oli kaiken näköistä vaivaa ja oli ihme että se eli niinkin pitkään kuin eli.

Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua Milla-kissan kuolemaan. Kunnioitettava 16v:n ikä mittarissa, tämä terve kissa jätti viikko sitten menemättä kotiinsa. Naapurusto ehdittiin käydä läpi, katoamisilmoituksia jakaa postiluukkuihin ja sydän syrjällään facebookissa miettiä frouvan kohtaloa. Naapuruston mummo löysi lopulta loukkaantuneen Millan pihaltaan. Millan nykyinen emäntä soitti minulle vieneensä potilaan lääkäriin ja heidän nukuttaneen kissan odottamaan toimenpiteitä.

Röntgenkuvassa näkyi lonkkamurtuma. Milla siirrettiin muutama tunti myöhemmin leikkauspöydälle, mutta sitä mukaa kun narkoosia laskettiin leikkaustasolle, kisu päätti itse nukahtaa syvempään ja lopullisempaan uneen. Mitään ei ollut tehtävissä.

Nykyisten normien mukaan asiaan kuuluvasti, facebookiin perustettiin useampikin Millakissakeskustelu. Yllättävän moni ihminen oli 16v:n aikana frouvaan kiintynyt, suruissaan ja pahoillaan sen kohtalosta. Lisäksi moni lemmikin omistaja ja lemmikkinsä menettänytkin, myötäeli keskustelussa tapahtunutta. Asian läpikäyminen helpottaa oloa, oli formaatti mikä tahansa. Silti olin koko viikonlopun suruissani, poltin itkuisena Millan muistolle kynttilää, ja säälin sen kotiväkeä, kun he joutuvat ikävissään korjaamaan pois ruokakipot, muonat, lelut ja pedit. Itse olen edellisten lemmikkieni poismentyä kokenut tuon kaikkein raskaimpana osana surutyötä.

Haluan ajatella ja uskoa että lemmikitkin pääsevät kultaiseksi pilvenreunaksi taivaaseen. Toivon että teidän kaikkien omat rakkaat lemmikkinne saavat loppunsa koittaessa olla rakkaidensa lähellä, niin ettei kohtalo jää epäselväksi. Kuolemaakin kamalampaa olisi ollut se, ettei Millaa olisi löydetty ja sen kohtalo olisi jäänyt arvoitukseksi. Toivotan voimia kaikille heille, joilla lemmikki on kateissa.

R.I.P. Milla ja Geena

Melko kansainvälistä!

Mieheni poika käväisi tunnollisesti tuomassa perinteiset ala-asteelaisen isänpäivänäperryksensä. Viikonloppu oli oltu partioleirillä, ja väsy painoi melkeinteinin silmissä -valvottu selvästi oli. Ja oltu pihalla. Isänpäivä oli kuitenkin sunnuntaina, eikä myöhästynyt maanantaivierailu tullut pojan mielestä kuuloonkaan.

Mystisen, lapsen silmissä täysin ennalta-arvaamattoman sisältöisen paketin ohessa, oli kortti, jossa väkipakotetulla hieman haparoivalla "kaunokirjoituksella" (vai miksi "kaunoa" nykyään kutsutaankaan?) on raapusteltu teksti "Maailman parhaalle Isälle". Avattavasta kortista on askarreltu hieman kolmiulotteinen, ilmapallokoristeineen.

Kortin alareunassa on sitten varmemmalla otteella tikkukirjaimin kirjoitettu "YOU ARE THE BEST!". Tälle mieheni röhähti ja melkein minäkin, kun kortin luin hetkeä myöhemmin. Ihan reippaasti hymyilytti vielä pitkään. Tässä maailmassa pärjää takuulla paremmin jos ennakkoluulottomasti opettelee vierasta kieltä. Se saako käsialaansa istumaan jokaisen kaunokirjaimen pakollisen koukeron, on meillä länsimaisen merkistön kansalaisilla kielitaitoon verrattuna oikeastaan sitten ihan se ja sama.

Laitettiin sydänmunkkeja uuniin ja katettiin kahvipöytä. Poika ehti istua nojatuolissa kymmenkunta minuuttia kun uni tuli. Siinä voi isä miettiä miten tärkeänä häntä pidetään, kun tervehdys pitää jaksaa toimittaa perille ajallaan vaikka pystyyn meinaisi nukkua. "You are the best!".

Puutarhaterapiaa ikkunalaudalla

Erään "kiroilevan kaktuksen" blogiteksti sai minut tavanomaistakin perinpohjaisemmin mietteliääksi. Kyseessä on kepeä blogi, jossa asiaakin vatvotaan hymyssä suin. Kirjoittaja on myös hyvin tuottelias, tekstejä voi muutaman päivän välein lukea kerralla kuin pienen kirjan konsanaan, eikä teksti ole päiväkirjatyyppistä vaan hyvin monipuolista ja mielenkiintoista (ikäänkuin nyt kaikki päiväkirjablogit tappaisivat aina tylsyyteensä, sitä en toki tarkoita).

Blogitekstin aiheena oli yhteys ihmisen mielenterveydellä ja huonekasveilla. Kirjoittajan mielestä asioilla on vissi yhteys, ja tähän tulokseen suorastaan hätkähdin myös itse.

Omat kukkani saavat pientä extrahuomiota silloin kun olen hieman alakuloinen, sellaista pientä ikkunan äärellä meditointia ja lehtien reunojen hipellystä viikkokastelun lomassa. "Teetä ja sympatiaa" molemmille, itselleni ja hoidokeilleni. Tunnelma saattaa olla hieman alavireinen, mutta toivottomuus on kaukainen tunnetila.

Kasvini saavat uudet isommat purkit ja muhkeat mullat silloin kun olen itsekin uudistumisvaiheessa. Siinä mielentilassa, kun maailma ei riitä, ja vuorokauteen saa helposti ympättyä kahden tapahtumat ilman minkäänlaisia uupumuksen merkkejä. Lehdiltä pyyhin seitit ja pölyt samaan tahtiin kun ne omilta harteilta ja luomilta karisevat, juurille annetaan tilaa kietoutua ja kurotella, ja hymyillen valmistaudun kasveineni ottamaan vastaan kaiken sen auringonpaisteen ja hyvän mitä elämällä on ikinä tarjota!

Tällä ei välttämättä ole mitään tekemistä vuodenajan kanssa, asia on huomattavasti mutkikkaampi ja ennalta arvaamattomampi. Tällöin oma rankani kannattelee kevyesti hennointakin tainta ja jaksan sekä ehdin antaa teho-osastotasoista hoitoa myös nääntymäisillään oleville raukoille, vaikkakin olen itse niiden tilan saattanut edeltävinä viikoina aiheuttaa. Jopa rakkaat orkideani saattavat jäädä välillä kokonaankin hoitamatta, jos vähenevä valo tai muu murhe kiskoo minua sohvan kulmaan torkkupeiton alle suklaalevy seuranani. Kukat kärsivät varsinkin alkavasta kaamoksesta kanssani, eikä taimitappioitta tilanteesta aina voi selvitä. Aika kaunisteltu nimitys tälle, "lepokausi".

Kasvi antaa hoitajalleen kukoistamalla positiivista palautetta, mielihyvän tunnetta ja onnistumisen iloa. "Hymyile ja maailma hymyilee kanssasi." -Minulle on hämärän peitossa, elänkö lopulta kasvieni tahdissa, vai elävätkö ne tahdissani. Yleensä niillä kuitenkin on juuret voimakkaimmin ja tanakimmin kiinni purkkinsa mullassa ja lehdet terhakkaimmin vastaanottamassa ravinteita ja valoa, juuri silloin kun minullakin. Ennen ajattelin etten ole ollenkaan viherpeukalo, vaikka istuttamisen vimma olikin toisinaan valtava. Poikkeuksetta kuitenkin kastelin yli- tai ali, aina liikaa tai liian vähän. Kasvini eivät osanneet elää tahdissani. Tai sitten en osannut elää kasvieni tahdissa. Ehkä olen sittemmiten päässyt itsetuntemuksessani ja oman mieleni ymmärtämisessä hieman pidemmälle, sillä nykyään kasvien hoito tuntuu sujuvan luonnostaan, joskin kausittaisella tarmolla. Ainakaan kasvieni kulloinenkin tila ei ole minulle enää mysteeri, vaan selkeä syyn ja seurauksen tulos.

Posti

Olen aina ollut ihmeissäni kyvystäni löytää shoppailtavaa melkein mistä tahansa.

Rakensimme hiljattain hieman syrjemmille kylille, keskustaan kun oli ennen alle kilometri, nykyään jopa kuusi! Ennen saatoin koiraa ulkoiluttaessani hairahtaa vähintään näyteikkunaostoksille. Enää minulla ei ole koiraa, mutta ei sen enempää myöskään näyteikkunoita kävelylenkin varrella.

Olen ennenkin maininnut tekeväni töitä kotoa käsin. Yrityksemme posti kuitenkin ohjautuu postilokeroon, sillä varsinaista käyntiosoitetta ei tarvita, asentajamme lähtevät aina suoraan asiakkaan luo. Postilokeroa käyttämällä saa olla huolettomammin kotona. Oveen koputtaja on todennäköisemmin ystävä tai naapuri, kuin joku aivan ventovieras, ja vapaa-ajan saa näin pyhitettyä vapaa-ajaksi.

Joudun luonnollisesti vierailemaan lähipostissamme säännöllisesti. Postin henkilökunnasta on tullut lähes ystäviäni, joiden kanssa tulee vaihdettua jo muitakin kuulumisia, kuin postin saamiseen tai lähtemiseen liittyviä. Postimme vieressä on muutama ruokakauppa, sekä apteekki, ja usein tämän pidemmälle ei sitten tarvitse asioita hoitaakseen lähteäkään.

En tiedä onko siis kyse tarjonnan puutteesta ympäristössäni, vaiko meikäläisen shoppailevasta luonteesta, mutta Postista on alkanut löytyä vaikka mitä osteltavaa. Heräsin tähän ajatukseen vasta kun ystäväni kävi kahvilla ja ihmetteli Aarikan Hirvos-sarjan mukejani, jotka kerroin ostaneeni Postistamme. Kahvipöytäämme kattoi myös Hirvosservietit, sekä Marimekon tarjotin -kaikki shoppailtu Postista. Rakastan 40-lukua henkivää seinäkalenteriani, jossa ikäväkseni on jäljellä enää muutama kuukausi, -yksinoikeudella Postin valikoimista. Myöhemmin huomasin kirjoittavani lyijykynällä, jonka pää on koristeltu kimaltelevalla strassilla. Kiinnitin myös huomiota naulassa roikkuvaan lempikoruuni, suomalaisen suunnittelijan hopeakoru, -näihinkin varsin harakka luonteeni oli tarrannut Postissamme!

Kaikenlaista pientä on kulkeutunut kotiimme Postilokeroreissuillani. Postimme tuotevalikoimassa on usein jokin teema, joka vaihtuu ilahduttavan usein. Hyllyillä on usein myös jotakin pientä kivaa, jota voi lähettää ystävälle tai kummilapselle päivän piristykseksi. Saatan ostaa sieltä myös karkkia, tai vaikkapa juuri lanseerattua Fatzerin suklaauutuutta. Myös postimerkkivalikoima vaihtuu usein, ja tarjolla on aivan ihania merkkejä, sekä kauniita, mielenkiintoisia, hullunkurisia, että hauskoja. En enää osta edullisia suurpakkauksia ellei postitettavaa ole erityisen paljon, mielummin "koristelen" kirjeeni hienoilla merkeillä.

On sääli että Postit ovat jääneet Itellan jalkoihin. Minusta on tullut lähipostimme vankkumaton puolestapuhuja. En enää shoppaile niistä postimyyntiyrityksistä, jotka toimittavat tuotteensa ilman vaihtoehtoa "lähisiwoihin tai matkahuoltoihin". Asioin mielummin Postissa ja äänestän Postin olemassaolon puolesta, (kuten niin monen muunkin asian puolesta), lompakollani.

Olen hieman flunssainen, joten aion päättää postaukseni tähän. Ulkona on syysmyrsky. Keittän seuraavaksi hieman luomuyrttiteetä, (arvaatkaa mistä ostettua..?), ja haen sitten Iteljoonin kantaman yksityispostini pihanreunuksen laatikolta sisään. Sillä reissulla tuskin keksin mitään shoppailtavaa, vaikka eihän sitä koskaan tiedä.

Kesää ikävä?

Itselläni ei ole vielä. Ja ehkä kesä ei edes aivan vielä ole ohi, ei olisi ensimmäinen kerta että säät kääntyisivät vielä hetkeksi helteiden suuntaan.

Nyt kuitenkin jo nautiskelen iltaisin villasukista, teestä ja takan lämmöstä. Uskomattoman hellekesän jälkeen nautin myös siitä, että on viileä nukkua, saa käpertyä peiton alle, kainaloon, ja hengittää raikasta ilmaa.

Purin juuri puhelimestani valokuvia koneelle. Olin ottanut muistoksi kuvia joistain aivan erityisistä hetkistä. Ei mitään taiteellisia otoksia, vaan hetken tallentamista muistiin, sellaisista hetkistä joita haluaisin muistella villasukissa. Vaikken päiväkirjamaisesti elämästäni aiokkaan blogissani kirjoittaa, niin päätin kuitenkin jakaa tässä muutaman kesähetken siitä vähemmän henkilökohtaisesta päästä. Katsokoon läpi ne keitä kiinnostaa.

Ehdoton ykkönen:

Raikkaat maistuvat kotimaiset vihannekset ja yrtit. Aamupalafavourite ylitse muiden! Tomaatin, balisikan ja mozzarellan jumalainen liitto! Nämä eivät maistu samalle talvella.

Edelleen aamupalalinjalla. Pitkät kiireettömät aamiaiset omalla terassilla. Edelleen myös raikkaat ruisleivän päälliset.

11v:n huomautus: Unelma loma-aamupalaleipä. -No, onhan siinä toki mozzarellaa. Ja aivan varmasti tämäkin maistuu ihan erityiseltä, lomalla, auringonpaisteessa, omalla terassilla.

Kiireettömät loma-aamut jatkuvat. Aamiaisella ja kotinurkissa, yöpaidassa iltapäivän puolelle. Ihanaa!

Huvipuistot, kesätapahtumat, torikahvit, näyttelyt. Lounaat terassilla ihmisvilinässä.

Varotoimet myrskyssä kaatuneiden puiden tuhon jälkeen.

Ulkoilmakonsertit.

Hedelmät, marjat, kakut, piirakat. Jäätelö.

Muurinpohjaletut. Nuotiomakkara.

Jalkakylvyt aurinkotuolissa lökötellen. Kesäiset varpaankynnet. Varvastossut ja korkokengät. Paljaat jalat. Helle ja auringonpaiste.

Harrikkarallit, -kokoontumisajot. Ystävyys. Yhteishenki.

Edelleen suosikit, tomaatti ja basilika!

Mansikkamargaritat! Ystävät kylässä. Ystävillä kylässä. Omalla terassilla yömyöhään. Kaupungin terasseilla yömyöhään. Vilvoittelemassa saunasta. Keskustelut, kertomukset, nauru ja yhdessäolo.

Moottoripyörät. Yhteinen kesäloma. Kesäautot. Harrastukset. Rakkaus.

(Kuvamme on rajattu Anette Varjosen ottamasta alkuperäisestä)

Haaveilu. Akkujen lataus. Lukeminen. Kirjoittaminen.

Silti en ikävöi kesää. Lämmöllä muistelen. Seuraavaa odottelen. Jos ei olisi neljää vuodenaikaa, kesän muisteleminen villasukissa ei olisi niin erityistä. Onneksi on. Rakastan kaikkia neljää.

Deletoitu pätkä elämää

Vierähtipä melkein kuukausi edellisestä postauksestani!

Mainitsinkin arvelevani kirjoittamiseni olevan satunnaista, mutta nyt oli myös kohtalolla näppinsä pelissä.

Olemme juuri rakentaneet omakotitalon. Noh, tunnustettakoon että tupareita ei olla pitämässä vielä ihan lähitulevaisuudessa. Tyypilliset "kymmenkunta listaa jne" odottavat paikalleenlaittoa, sähkötöitä on kesken, rapparit puuhaavat ulkoseiniimme pirtsakan keltaista väriä, ja pihojen designaamisesta ei ole uskaltanut vielä edes unelmoida!

Kun tällaisia kriittisempiäkin asioita on vielä kesken ja tekemättä, ei turhamaisemmille hankinnoille ole uhrattu aikaa eikä rahaa. Monimutkaisen valaistus-lämmitys-musiikintoistojärjestelmämme ollessa vielä kesken, ei ole nähty vielä kiirettä panostaa kodin multimediakeskukseenkaan. Suunnitteilla on hankkia olohuoneeseen oma tietokoneensa, jonka kautta hallinnoidaan viihdettä musiikista kuviin ja nettisurffailuun.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty? Suunnitelmanamme oli siirtää sekä työ- että kotikoneeltamme valokuvat ja muut tiedostot uuden hienon multimediakeskuksemme kiintolevylle. Asia on roikkunut siis siksi ettei tällaista keskusta ole vielä hankittu. Töitteni takia kotonamme pyörii myös kaksi irrallista kiintolevyä. Oli kuitenkin liian vaivalloisen oloista alkaa siirtelemään tietoja moneen kertaan paikasta toiseen. Suunnitelmana oli myös loppusijoituskohteeseen kuvia siirtäessäni tehdä suurempi urakka ja siivota joukosta pois turhat tiedostot.

Varmaan jo arvaattekin miten sitten kävi? No niinpä niin, kiintolevymme sanoivat sopimuksensa irti. Siis ne kiinteät sellaiset, eivät tietenkään ne irralliset, joihin varmuuskopioiden tekeminen kuvistamme olisi ollut reilun tunnin juttu. Planeettojen kulmat eivät todellakaan olleet meille suotuisat. Mikä on todennäköisyys että kiintolevy menee kahdesta koneesta samanaikaisesti? Ehkä kyseessä oli EMP. Tai aurinkomyrsky. Avaruusolioiden ylilento... Vaiko sitten kuitenkin se kakka säkä?

Tapahtunutta seuranneet lähitunnit olivat yhtä vellovaa pahoinvoinnin ja epäuskon aaltoa. Mieleen tulvi kirjaimellisesti kuvia. Jokaisen menetetyn muiston mielessä käväiseminen oli kuin terävä isku vatsanseutuville. Lukemattomat reissut, tapahtumat, kasvaneet lapset, eläimet, edelliset kodit, ystävät, hauskat ja vakavatkin hetket, melkein viideltätoista vuodelta, oli kerralla deletoituneet maailman tuuliin!

Tajusin että kaikki jäljellä olevat kuviksi taltioidut muistomme ovat Facebookissa. Kuinka kornia! Olin ajatellut "siivota" Facebooksivuni. Aina välillä on tuntunut että sinne on kertynyt aivan turhaa kuvamateriaalia. Lähimmät kaverini ovat ne jo kertaalleen nähneet, ja muiden silmiltä ne ovat muutenkin piilossa. Onni onnettomuudessa, tämäkin siivous oli jäänyt suunnitelmaksi.

Työkoneeni oli niin uusi että se menee takuuseen. Ihana ystäväni lainasi töiden tekoon kakkoskonettaan takuureissun ajaksi. Mikään takuu ei kuitenkaan korvaa menetettyjä tietoja ja muistoja. Kliseisesti voi itseään yrittää lohduttaa sillä, että muistot elävät ajatuksissamme... Mutta näin se ei mene. Kuvia katselemalla saa kiinni asioista, ihmisistä ja tapahtumista joiden muistot aika olisi muuten jo kullannut.

Monet pelkäävät kuviensa joutuvan vääriin käsiin verkossa. Itse olisin näin jälkikäteen ollut kyllä valmis ottamaan riskin. Jos vaikkapa koiravainaani kuva olisi pompsahtanut jonkun googlaustulokseen vuosien kuluessa, olisi se ollut pienempi paha kuin menettää kuva kokonaan. Ja bongaako ylipäätään kukaan kuviani verkosta, palvelut ovat salasanojen takana, enkä tapaa nimetä kuviani henkilöiden nimillä, osoitteilla ja sähköpostitunnuksilla.

Voisinhan toki jatkossakin tallentaa kuvani vain kiintolevyille, sillä mikä on todennäköisyys että kiintolevymme menisivät rikki uudelleen? En aio asian puolesta lähteä veikkailemaan. Mieheni tapaa sanoa, että ihminen on todella viisas jos ottaa opikseen toisen virheistä, ja todella tyhmä, jos ei ota opikseen edes omistaan. Niinpä. Omat kuvani siirtyvät vastedes myös Picasaan, kun niinkin vakavaraisella yrityksellä kuin Googlella tuollainen palvelu on kerran tarjolla.

En kuitenkaan aio laittaa minnekkään yhdestäkään muistostani, sitä ainoaa kappaletta!